• III Rauhan Symposiumin aloitussanat

    12.8.2021
    Presidentti Tarja Halonen
    Uudenkaupungin Rauhan Symposium 2021

    Rauha, laaja turvallisuus

    Hienoa olla täällä teidän kanssanne tänään

    Tällainen monipuolinen ja monitieteellinen tulokulma on erinomainen lähtökohta keskustella rauhasta. Kun puhutaan konfliktista ja rauhasta, harvat asiat ovat täysin mustavalkoisia.

    Tänä vuonna 300 vuotta sitten solmittu ison vihan päättänyt Uudenkaupunginrauha muistuttaa meitä siitä, kuinka konfliktit ovat monivaikutteisia. Hybridisana on uusi, mutta vaikutukset ovat samanlaisia. Tämä rauha on esimerkki kammottavan ajanjakson päättymisestä – miehityksen julmuudet kohdistuivat sotajoukkojen lisäksi erityisesti siviiliväestöön. Ja sama tilanne näyttää olevan nyt Lähi-idässä ja Afganistanissa. Haluan sanoa tukeni ulkoministeri Haavistolle vaarassa olevien yhteistyökumppaneiden auttamisessa.

    Yleensä vasta jälkeenpäin, joskus vuosikymmenten päästä onnistumme ymmärtämään erilaisten asioiden vaikutuksen tapahtumien kulkuun. Konfliktit ovat nykyisin vielä ehkä aikaisempaa monimutkaisempia – ja siksi olemmekin oppineet katsomaan asioita laajemmasta perspektiivistä.

    Nelson Mandela jo totesi aikoinaan, että ”rauha ei ole vain konfliktin puuttumista vaan se edellyttää sellaisen ympäristön luomista, jossa kaikki voivat kukoistaa rodusta, väristä, uskonnosta, sukupuolesta, luokasta, kasteista tai muista sosiaalisista eroavaisuuksista riippumatta.”

    Samalla tavoin turvallisuus on jotain muutakin kuin vain asevaraista turvallisuutta. Turvallisuutta pitää ajatella laajasti: sotilaalliset uhat eivät ole edelleenkään merkityksettömiä, mutta valtion ja ihmisten turvallisuuteen vaikuttavia uhkia on paljon enemmän.

    Turvallisuuteen vaikuttaa laaja kirjo asioita: ilmastonmuutos, pandemiat, ihmisoikeuksien puuttuminen, oikeusvaltioperiaatteen rapautuminen ja ruokaturvan heikkeneminen. Erilaisten luonnon katastrofien seuraukset ovat kaikki otollisia kasvualustoja erilaisille konfliktille.

    Samalla tavoin konfliktien ehkäisy vaatii kokonaisvaltaista puuttumista sen juurisyihin. Oikeanlainen tulkinta konfliktiin johtaneista syistä antaa myös paremman historian tulkinnan ja voi heikentää koston kierrettä.

    Nämä moninaiset, turvallisuuteen ja hyvän elämän tulevaisuuteen vaikuttavat tekijät ovatkin kestävän kehityksen keskiössä. Niin kuin kaikki tiedämme, kestävän kehityksen kautta pyrimme takaamaan tulevaisuuden sukupolville vähintään yhtä hyvät lähtökohdat elämään kuin meillä on ollut.

    Kestävämpi tulevaisuus on myös tulevaisuus, jossa riskit konflikteihin ovat pienempiä. Ei ole kunnollista rauhaa ilman kestävää kehitystä, eikä ole kestävää kehitystä ilman rauhaa.

    YK:n Kestävän kehityksen 17 tavoitetta hyväksyttiin vuonna 2015 ja aikaraja näiden erittäin tärkeiden tavoitteiden saavuttamiseksi asetettiin vuoteen 2030. Kaikki YK:n jäsenmaat ovat sitoutuneet tavoitteiden saavuttamiseen.

    Tämä yhteisymmärrys kestävän kehityksen tavoitteista ja niiden tärkeydestä on hyvä pohja kestävämpään tulevaisuuden sekä globaalin rauhan rakentamiseen.

    Olen ollut mukana tekemässä sekä vuosituhattavoitteita että kestävän kehityksen tavoitteita YK:ssa ja Suomessa samoin kuin kehittämässä globalisaatiota inhimillisempään suuntaan. Ja nyt olen toista kautta YK:n

    pääsihteeri António Guterresin rauhanvälityksen korkean tason neuvoa-antavassa paneelissa.

    Nykyisin ymmärretään aikaisempaa paremmin, että kestävän kehityksen eri osa-alueet, taloudellinen kasvu, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ympäristö nivoutuvat erottamattomasti yhteen. Mitään näistä kolmesta osa-alueesta ei voida jättää huomiotta, eikä niitä edistetä erillisinä osina. Ne eivät kilpaile keskenään, vaan päinvastoin ne tukevat toinen toisiaan.

    Rakentaaksemme rauhaa, meidän on rakennettava kestäviä, tasa-arvoisia ja oikeudenmukaisia yhteiskuntia.

    Tasa-arvo, naiset, rauha ja turvallisuus

    Ihmisten välinen tasa-arvo on demokraattisen yhteiskunnan pohja. Kestävän kehityksen tavoite 5: sukupuolten välinen tasa-arvo on tutkimusten mukaan kaikkein varmimpia rauhaa ennustavia muuttujia: mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä todennäköisemmin yhteiskunta on myös rauhanomainen. Tasa-arvon edistämisellä voidaan siis myös edistää rauhanomaisempia yhteiskuntia.

    YK:n tutkimuksen mukaan naisten osallistuminen rauhanneuvotteluihin lisää rauhan laatua ja kestävyyttä.

    Silti naisten todellinen osallistuminen rauhanprosesseihin ei ole juuri kasvanut. Vuosien 1992 ja 2018 välillä suurissa rauhanprosesseissa naisia oli 13 prosenttia rauhanneuvottelijoista, 3 prosenttia sovittelijoista ja vain 4 prosenttia allekirjoittajista. Tämä siis siitäkin huolimatta, että tutkimukset osoittavat tämän johtavan todennäköisemmin kestämättömään rauhaan.

    Sotaherrat eli warlords ovat todennäköisesti aseryhmien johdossa, minkä vuoksi heidän kanssaan käytävät neuvottelut aselevon aikaansaamiseksi ovat edelleen tarpeellisia. Kestävän rauhan luomiseen tarvitaan kuitenkin laajempi kasvupohja.

    Konflikteissa tapahtuva väkivalta voi heijastella yhteiskunnassa jo tapahtuvaa väkivaltaa ja naisten asemaa, joka konfliktissa eskaloituu. Samoin konfliktin loppuessa naisiin kohdistuva väkivalta saattaa jatkua edelleen esimerkiksi parisuhdeväkivaltana.

    Naisten asema on huomioitava kaikissa konfliktin vaiheissa, mukaan lukien rauhan jälleenrakennuksessa. Konfliktin loputtua on huomioitava muun muassa miten lainsäädäntö uudistetaan, miten palautetaan luottamus turvallisuussektoriin, minkälaisiin kehitysprojekteihin käytetään rahaa ja ovatko naiset mukana hallinnossa ja turvallisuussektorin toiminnassa kuten poliisivoimissa.

    Lopetus

    Usein rauhanrakentaminen on hyvin pitkäjänteistä työtä, jonka tuloksia voi tarkastella vasta vuosikymmenten päästä. Siis esimerkiksi tasa-arvon, ilmaston, terveyden, lasten oikeuksien, seksuaali- ja lisääntymisterveyden tai biodiversiteetin eteen tehtävä työ on hidasta eikä aina tuota nopeita voittoja. Tällaisen työn palkinto on kuitenkin mittaamattoman arvokasta: Se on rauhanomaisempi ja oikeudenmukaisempi maailma meille kaikille.

    Rauhaa rakennetaan monella tasolla ja sitä prosessia edesautetaan yhteiskunnan sisäisellä ja yhteiskuntien välisillä vuoropuheluilla. Tällaiset tapahtumat ovat yksi esimerkki keskustelukanavista.

    Oikein antoisaa III Rauhan Symposiumin viettoa kaikille. Rauha on iloinen asia.

  • Entä jos Suomi kuuluisi yhä Venäjään?

    12.8.2021
    René Nyberg
    Uudenkaupungin Rauhan Symposium 2021

    Vastaus kysymykseen — Entä jos Suomi kuuluisi yhä Venäjään? — on selvä. Silloin minä en olisi täällä tänään, ainakaan entisenä suurlähettiläänä.

    Suomi oli satakunta vuotta osa Venäjän keisarikuntaa, mutta Suomi ei koskaan kuulunut Venäjään. Olen vuosien mittaan muistuttanut venäläisiä ystäviäni tästä vertaamalla Suomea Buharaan, jonka ydinalue sijaitsi nykyisessä Uzbekistanissa. Buhara ei koskaan kuulunut Venäjään ja sillä oli oma emiiri. Suomi oli kuin Buhara, vaikka meillä ei ollut omaa emiiriä. Meillä oli vain vår kejsare och storfurste kuten Matti Klinge sanoo. Aleksanteri II liitti vuonna 1868 vallatun emiirikunnan Venäjän imperiumiin Buharan protektoraattina.

    Venäläiset nyökkäävät ja hymyilevät kun viittaan keisarinvallan aikaisiin eksoottisilta tuntuviin käytäntöihin. Mutta kun venytän rinnastusta muistuttamalla, että nykyinen Tšetšenia nauttii samanlaista riippumattomuutta kuin Suomen autonominen suuriruhtinaskunta aikoinaan, venäläisten hymy hyytyy. Rauhoittaakseen kapinoivan alueen Moskova palasi vuosisataiseen tsaarien hallintotapaan. Se varmistaa kapinallisen kaukasialaisen vuoristoheimon pysymisen aloillaan maksamalla säännöllisesti tribuuttia paikalliselle emiirille, joka ylläpitää yksityisarmeijaa. Emiiri kumartaa vain hallitsijaa Kremlissä. 

    ***

    Aleksandr Puškinin sanoin Espanjaa vuosisatoja hallinneet maurit jättivät perinnöksi aritmetiikan ja Aristoteleen, mutta lähes kolmesataa vuotta Venäjää hallinneiden mongolien eli tataarien perintö vaikutti pysyvästi yhteiskunnan rakenteisiin. Venäjä omaksui tataarien hallintojärjestelmän. Suurkaania Mongolian Karakorumissa tai Kultaisen ordan kaania Saraissa Volgan alajuoksulla ei kiinnostanut vallattujen kansojen uskonto tai sisäiset olot. Niin kauan kuin alistetut maksoivat veronsa, he saivat elää rauhassa. Saadakseen jarlikin eli hallitsijan valtakirjan venäläisen ruhtinaan tuli matkusta Karakorumiin ja myöhemmin Saraihin ja pukeutuneena tataarien käyttämään asuun heittäytyä kaanin eteen ja vannoa uskollisuutta. Mutta jos Vladimirin ja myöhemmin Moskovan suuriruhtinas toimitti ajallaan kantamansa verot ei meno Venäjällä kiinnostanut kaania. Venäjä eli Rus’ ei ollut mongolien tärkein tai tuottoisin valtaus. Niitä olivat Kiina ja Persia. 

    Iivana Julman isoisä Iivana III Suuri aloitti irtaantumisen mongolien eli tataarien vallasta ja hänen pojanpoikansa Iivana Julma valloitti kaikki kaanikunnat paitsi Turkin vasallin Krimin kaanikunnan, jolle tsaari Pietari maksoi tribuuttia aina vuoden 1700 Konstantinopolin rauhaan saakka. Vasta Katariina alisti Krimin vuonna 1774. Assimiloimalla vallattujen kansojen eliitin aatelistoon ja armeijaan Moskova takasi valtansa ja uskollisuuden tsaarille. Monilla tunnetuilla venäläisillä suvuilla on tataaritausta, kuten esimerkiksi Ahmatov, Karamzin, Kutuzov ja Turgenjev vain joitakin mainitakseni. Venäjän kielessä on useita tataarilainoja, joista tunnetuin on epäilemättä sana dengi eli raha.

    Toisin kuin Neuvostoliitto keisarillinen Venäjä hallitsi valloittamiaan alueita ja maita epäsuorasti. Tärkeintä oli uskollisuus keisarille, ei uskonto tai yhteiskunnan rakenteet, ei edes kieli. Pietari Suuri vahvisti valloittamiensa Viron ja Liivinmaan aateliskunnan eli ritariston sekä Tallinnan ja Riian porvaristojen etuoikeudet. Myös Uudenkaupungin rauha takasi Venäjään liitetyille alueille niiden vanhat oikeudet ja luterilaisen uskonnon. Kirkko- ja koulujärjestys pidettiin vanhalla kannalla. Tämän niin sanotun Vanhan Suomen hallinto nojasi Ruotsin lakeihin eli vuoden 1350 Maunu Eerikinpojan kaupunginlakiin ja vuoden 1442 kuningas Kristofferin maanlakiin. Venäjä siirsi hattujen sodan eli Pikkuvihan jälkeen Turun rauhassa 1743 rajansa Kymijoelle, ja Kymenkartanon läänin valloitetulle osalle vahvistettiin kaikki vanhat privilegiot, lait ja käytännöt. Eli tässä uudessa osassa Viipurin kuvernementtia noudatettiin Ruotsin valtakunnan uutta vuoden 1734 lakia, josta myöhemmin tuli koko Vanhan Suomen oikeuslaitoksen perusta. Toisin sanoen sekä Pietari että hänen tyttärensä keisarinna Elisabet hyväksyivät, että Ruotsin kehittyvän oikeuslaitoksen perusta ulotettiin myös Venäjän Suomeen. Vanhaa Suomea hallittiin Pietarista käsin, ja hallintokieli oli balttialaisten provinssien tapaan saksa. Myös Vanhan Suomen eliitille tarjoutui tilaisuus edetä keisarikunnan korkeisiin virkoihin. Tunnetuin lienee David Alopaeus, joka toimi Venäjän suurlähettiläänä Tukholmassa ja oli Haminan rauhankonferenssin neuvottelijoita.

    Uudenkaupungin rauha sinetöi Ruotsin suurvalta-aseman tuhon. Haminan rauha puolestaan loi edellytykset erillisen Suomen muodollistamiselle, semminkin kun raja vedettiin Tornio joelle. Historiallisesti Suomi oli se osa Venäjän keisarikunta, joka epäilemättä hyötyi eniten epäsuorasta hallinnosta. Keisarikunnan hallintojärjestelmä oli kehittymätön ja siksi vallatun alueen omaan järjestelmään turvautuminen oli toimivin vaihtoehto. Näin Aleksanteri I menetteli liittäessään vuonna 1809 valtakuntaansa Ruotsin kuningaskunnan itäisen osan. Sen hän yhdisti vuonna 1812 Venäjän Suomeen. Tästä autonomisesta suuriruhtinaskunnasta eli yhteiskunnaltaan ja hallintokieleltään toisesta Ruotsista kehittyi vuosisadan kuluessa tuntemamme Suomi ja Venäjän keisarikunnan kukoistavin osa. Miten näin kävi ja miten se oli mahdollista, on jo toinen tarina. Mutta neuvostonäkökulmasta, joka yhä hallitsee nykyvenäläistä ajattelua, tätä on vaikea ymmärtää. Bolsevikkien lähtökohta oli kokonaan toinen kuin keisarivallan. Neuvostovalta pakotti oman järjestelmänsä kaikille sekä Neuvostoliiton sisällä, että hallitsemassaan Itä-Euroopassa.

    Eli vielä kerran, vastaus kysymykseen — Entä jos Suomi kuuluisi yhä Venäjään? — on selvä. Silloin minä en todellakaan olisi täällä tänään. Sitäpaitsi Suomi ei kuulu, eikä ole kuulunut Russki Miriin. Me olemme osa Švetski Miriä eli Pohjoismaita.