Entä jos Suomi kuuluisi yhä Venäjään?

12.8.2021
René Nyberg
Uudenkaupungin Rauhan Symposium 2021

Vastaus kysymykseen — Entä jos Suomi kuuluisi yhä Venäjään? — on selvä. Silloin minä en olisi täällä tänään, ainakaan entisenä suurlähettiläänä.

Suomi oli satakunta vuotta osa Venäjän keisarikuntaa, mutta Suomi ei koskaan kuulunut Venäjään. Olen vuosien mittaan muistuttanut venäläisiä ystäviäni tästä vertaamalla Suomea Buharaan, jonka ydinalue sijaitsi nykyisessä Uzbekistanissa. Buhara ei koskaan kuulunut Venäjään ja sillä oli oma emiiri. Suomi oli kuin Buhara, vaikka meillä ei ollut omaa emiiriä. Meillä oli vain vår kejsare och storfurste kuten Matti Klinge sanoo. Aleksanteri II liitti vuonna 1868 vallatun emiirikunnan Venäjän imperiumiin Buharan protektoraattina.

Venäläiset nyökkäävät ja hymyilevät kun viittaan keisarinvallan aikaisiin eksoottisilta tuntuviin käytäntöihin. Mutta kun venytän rinnastusta muistuttamalla, että nykyinen Tšetšenia nauttii samanlaista riippumattomuutta kuin Suomen autonominen suuriruhtinaskunta aikoinaan, venäläisten hymy hyytyy. Rauhoittaakseen kapinoivan alueen Moskova palasi vuosisataiseen tsaarien hallintotapaan. Se varmistaa kapinallisen kaukasialaisen vuoristoheimon pysymisen aloillaan maksamalla säännöllisesti tribuuttia paikalliselle emiirille, joka ylläpitää yksityisarmeijaa. Emiiri kumartaa vain hallitsijaa Kremlissä. 

***

Aleksandr Puškinin sanoin Espanjaa vuosisatoja hallinneet maurit jättivät perinnöksi aritmetiikan ja Aristoteleen, mutta lähes kolmesataa vuotta Venäjää hallinneiden mongolien eli tataarien perintö vaikutti pysyvästi yhteiskunnan rakenteisiin. Venäjä omaksui tataarien hallintojärjestelmän. Suurkaania Mongolian Karakorumissa tai Kultaisen ordan kaania Saraissa Volgan alajuoksulla ei kiinnostanut vallattujen kansojen uskonto tai sisäiset olot. Niin kauan kuin alistetut maksoivat veronsa, he saivat elää rauhassa. Saadakseen jarlikin eli hallitsijan valtakirjan venäläisen ruhtinaan tuli matkusta Karakorumiin ja myöhemmin Saraihin ja pukeutuneena tataarien käyttämään asuun heittäytyä kaanin eteen ja vannoa uskollisuutta. Mutta jos Vladimirin ja myöhemmin Moskovan suuriruhtinas toimitti ajallaan kantamansa verot ei meno Venäjällä kiinnostanut kaania. Venäjä eli Rus’ ei ollut mongolien tärkein tai tuottoisin valtaus. Niitä olivat Kiina ja Persia. 

Iivana Julman isoisä Iivana III Suuri aloitti irtaantumisen mongolien eli tataarien vallasta ja hänen pojanpoikansa Iivana Julma valloitti kaikki kaanikunnat paitsi Turkin vasallin Krimin kaanikunnan, jolle tsaari Pietari maksoi tribuuttia aina vuoden 1700 Konstantinopolin rauhaan saakka. Vasta Katariina alisti Krimin vuonna 1774. Assimiloimalla vallattujen kansojen eliitin aatelistoon ja armeijaan Moskova takasi valtansa ja uskollisuuden tsaarille. Monilla tunnetuilla venäläisillä suvuilla on tataaritausta, kuten esimerkiksi Ahmatov, Karamzin, Kutuzov ja Turgenjev vain joitakin mainitakseni. Venäjän kielessä on useita tataarilainoja, joista tunnetuin on epäilemättä sana dengi eli raha.

Toisin kuin Neuvostoliitto keisarillinen Venäjä hallitsi valloittamiaan alueita ja maita epäsuorasti. Tärkeintä oli uskollisuus keisarille, ei uskonto tai yhteiskunnan rakenteet, ei edes kieli. Pietari Suuri vahvisti valloittamiensa Viron ja Liivinmaan aateliskunnan eli ritariston sekä Tallinnan ja Riian porvaristojen etuoikeudet. Myös Uudenkaupungin rauha takasi Venäjään liitetyille alueille niiden vanhat oikeudet ja luterilaisen uskonnon. Kirkko- ja koulujärjestys pidettiin vanhalla kannalla. Tämän niin sanotun Vanhan Suomen hallinto nojasi Ruotsin lakeihin eli vuoden 1350 Maunu Eerikinpojan kaupunginlakiin ja vuoden 1442 kuningas Kristofferin maanlakiin. Venäjä siirsi hattujen sodan eli Pikkuvihan jälkeen Turun rauhassa 1743 rajansa Kymijoelle, ja Kymenkartanon läänin valloitetulle osalle vahvistettiin kaikki vanhat privilegiot, lait ja käytännöt. Eli tässä uudessa osassa Viipurin kuvernementtia noudatettiin Ruotsin valtakunnan uutta vuoden 1734 lakia, josta myöhemmin tuli koko Vanhan Suomen oikeuslaitoksen perusta. Toisin sanoen sekä Pietari että hänen tyttärensä keisarinna Elisabet hyväksyivät, että Ruotsin kehittyvän oikeuslaitoksen perusta ulotettiin myös Venäjän Suomeen. Vanhaa Suomea hallittiin Pietarista käsin, ja hallintokieli oli balttialaisten provinssien tapaan saksa. Myös Vanhan Suomen eliitille tarjoutui tilaisuus edetä keisarikunnan korkeisiin virkoihin. Tunnetuin lienee David Alopaeus, joka toimi Venäjän suurlähettiläänä Tukholmassa ja oli Haminan rauhankonferenssin neuvottelijoita.

Uudenkaupungin rauha sinetöi Ruotsin suurvalta-aseman tuhon. Haminan rauha puolestaan loi edellytykset erillisen Suomen muodollistamiselle, semminkin kun raja vedettiin Tornio joelle. Historiallisesti Suomi oli se osa Venäjän keisarikunta, joka epäilemättä hyötyi eniten epäsuorasta hallinnosta. Keisarikunnan hallintojärjestelmä oli kehittymätön ja siksi vallatun alueen omaan järjestelmään turvautuminen oli toimivin vaihtoehto. Näin Aleksanteri I menetteli liittäessään vuonna 1809 valtakuntaansa Ruotsin kuningaskunnan itäisen osan. Sen hän yhdisti vuonna 1812 Venäjän Suomeen. Tästä autonomisesta suuriruhtinaskunnasta eli yhteiskunnaltaan ja hallintokieleltään toisesta Ruotsista kehittyi vuosisadan kuluessa tuntemamme Suomi ja Venäjän keisarikunnan kukoistavin osa. Miten näin kävi ja miten se oli mahdollista, on jo toinen tarina. Mutta neuvostonäkökulmasta, joka yhä hallitsee nykyvenäläistä ajattelua, tätä on vaikea ymmärtää. Bolsevikkien lähtökohta oli kokonaan toinen kuin keisarivallan. Neuvostovalta pakotti oman järjestelmänsä kaikille sekä Neuvostoliiton sisällä, että hallitsemassaan Itä-Euroopassa.

Eli vielä kerran, vastaus kysymykseen — Entä jos Suomi kuuluisi yhä Venäjään? — on selvä. Silloin minä en todellakaan olisi täällä tänään. Sitäpaitsi Suomi ei kuulu, eikä ole kuulunut Russki Miriin. Me olemme osa Švetski Miriä eli Pohjoismaita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *